Yhteyden menettäminen ja löytäminen

 Perhe-elämässä ja parisuhteessa yhteys kumppaniin on äärimmäisen tärkeä. Sellainen yhteys jossa ymmärrätte toisianne, kunnioitatte toisianne ja osaatte hieman lukea sitä toista: Mitä hän on vailla, mitä hän tarvitsee ja mikä häntä voisi piristää. Yhteys jossa on kumppanin kanssa samalla viivalla auttaa ehdottomasti arjessa ihan parisuhteen kannalta, mutta todella paljon se auttaa lapsiperheessä selviämiseen. On paljon mukavampaa hoitaa lasten asioita kun ei tarvitse stressata parisuhteen tilaa tai ei tarvitse omassa mielessään miettiä onko kaikki kunnossa. Tuon yhteyden olemassaolo ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Sitä tulee pitää yllä, vaalia ja kunnioittaa. Tuollaisen yhteyden olemassaolo on voimavara ja todella tärkeä asia. Sitä ei sovi missään nimessä unohtaa.


Meidän parisuhteessamme yhteys oli alusta asti todella vahva. Tuntui monesti siltä kuin ajattelisimme samoilla aivoilla ja suurimmasta osasta asioita olimme aivan samaa mieltä. Tietysti tuo oli osittain myös alkuhuumaa, mutta siinä oli jotain muutakin. Tunsin ihan erilaista yhteenkuuluvuuden tunnetta kuin koskaan aiemmin. Meillä oli samankaltaiset haaveet tulevaisuudesta, paljon yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja yhtä typerä huumorintaju. Se tuntui niin ihanalta ja uskoin että tämä tunne voi oikeasti kantaa hautaan saakka. 



Niin ei tietenkään ollut. Jos yhteydestä ei oikeasti pidä huolta niin jossain vaiheessa sitä vain huomaa, että on ajautunut kauemmaksi toisesta. Tuossa pari kuukautta sitten huomasimme, että olemme ihan oikeasti ajautuneet toisistamme kauas. Me emme enää olleet samalla sivulla suhteessamme ja perhe-elämässä. Negatiiviset tunteet jylläsivät ja toisen kanssa keskusteleminen tuntui oikeasti todella vaikealta. Meillä on ollut perhe-elämässä nyt viime aikoina jonkin verran muitakin haasteita, mutta niistä kirjoitan varmaan ihan erillisen julkaisun tässä lähiaikoina. Tämän yhteyden menettämisen suhteen kuitenkin olimme molemmat epätoivoisia. Asiat joista olimme ennen olleet niin onnellisia ja ylpeitä tuntuivat yhtäkkiä ihan saatanan vaikeilta. 


Lasten asiat saivat molemmat kiristelemään. Jos toinen yritti neuvoa toista jossakin asiassa niin toisen tuli paha mieli siitä tai itse ainakin syyllistyin siihen, että jos toinen yritti ihan vilpittömästi auttaa niin siitä saatoin vetää herneen nenään, koska se tuntui siinä hetkessä siltä että toinen ei luota minuun ja perkele alkaa tekemään minun hommiani. Ihan naurettavaa, mutta jostain syystä kaikki tuntui olevan jonkinlaista vittuilua. En tiedä miten tähän oltiin ajauduttu, mutta niin kuitenkin oli. Myös ennen niin ”hauska” huumori jota olimme viljelleet loisti poissaolollaan tai jos toinen yritti heittää jonkin ”hauskan” vitsin, niin se lähinnä ohitettiin olankohautuksella. Ei oikein tuntunut mikään onnistuvan meidän välillämme. Itse syyllistyin myös siihen, että jätin asioita kertomatta tai ihan vain unohdin kertoa, koska meidän välillämme kommunikaatio oli mennyt niin vähäiseksi. 


Tilanne paisui sitten pikku hiljaa sellaiseksi, että meidän välisemme keskustelut olivat lähinnä sitä, että muutaman sanan vaihdon jälkeen jompi kumpi veti vitun päähänsä ja sitten mökötettiin loppu ilta. Sitten toinen yritti tulla vähän lepyttelemään ja hetken jo näytti siltä, että tilanne olisi ohi, mutta sitten kuitenkin vedettiin se sama vittu syvemmälle päähän jonkin pikku asian takia. Haastavan ja hektisen perhe-elämän keskellä tämän kaltainen tilanne ei todellakaan ollut omiaan ja oli sellaisia päiviä kun tuntui ihan oikeasti siltä, että tästä ei tule yhtään mitään. Mietti että olenko minä nyt oikeasti ihan sairaan syvältä perseestä vai onko se tuo toinen, joka on sieltä suolesta kotoisin. 



Kuitenkin sitten erään todella äkäisen ja huonosti sujuneen aamun jälkeen aloin töissä pohtimaan tätä meidän tilannetta. Samalla vaihdoimme enemmän ja vähemmän tulisia Whatsapp-viestejä keskenämme. Ei mikään ihme, että tilanteemme oli ajautunut tuohon. Emme olleet millään tavalla hoitaneet välistämme yhteyttä ja varsinkin minun oli pakko katsoa tässä tilanteessa peiliin. Olin pitänyt välistämme yhteyttä ihan itsestäänselvyytenä ja asiana joka on yhtä varma kuin aamupaskan tuleminen kahvikupillisen jälkeen. Onhan se tietysti hankalaa hoitaa parisuhdetta kolmen lapsen perheessä, jossa toinen on kotiäiti ja toinen tekee kahta työtä. Siihen sitten kun lisätään parit treenit viikkoon, iltalenkkejä, blogin kirjoittamista, pyöräilyä ja sen perkeleen pyörän huoltoa + lasten kanssa touhuamista ja autolla ajelua paikkakuntien välillä: Niin ei se oikeasti ihan niin yksinkertaista ole kuin voisi ajatella.



Keskusteluani kumppanini kanssa ja kerrankin ihan oikeasti pysähdyttyäni kuuntelemaan häntä tajusin, että moni näistä asioista kuitenkin on ihan vain asenteesta ja haluamisesta kiinni. Minä itse olin ollut oma pahin viholliseni. Olin ajautunut tietynlaiseen ajatuslooppiin ja kiireen keskellä en jostain syystä tajunnut miten eri tavalla olen alkanut käyttäytyä arjessa. Olin ollut perseenreikä joka ei pussaa, joka ei kuuntele, joka ei hymyile. Sain kuulla, että ennen minun kotiintuloani aina odotettiin kun tiedettiin, että sieltä tulee kaveri joka saa kaikki nauramaan paskoilla jutuillaan. Nykyään kuitenkin enemmänkin kumppani pelkäsi sitä, että kuinkahan nopeasti tilanne eskaloituu kun se perseenreikä tulee sieltä töistä kotiin. Huokaistiin helpotuksesta kun se kiukutteleva miesvauva lähti johonkin.



Kuunneltuani häntä tajusin sen, että tuo yhteys mikä on luotu on sellainen asia josta ihan tosissaan täytyy pitää huolta. Vaikka elämä tässä meidän hullunmyllyssämme on todella kiireistä ja paljon joudutaan organisoimaan asioita, niin sitä suhdetta ja yhteyttä on vain hoidettava. Sen ei tarvitse olla mitään erikoista, mutta halaukset ja pusut päivän mittaan ovat jo hyvä alku. Hieronnan antaminen kynttilän valossa toiselle antaa hänelle olon siitä, että toinen välittää ja on valmis tekemään hänen eteensä jotain. Keskustelu kuitenkin on kaikkein tärkein asia. Et voi ymmärtää toista ja tilannettanne jos et ihan oikeasti pidä koko ajan keskusteluyhteyttä yllä. Itse ainakin päätin sen, että en koskaan enää päästä tilannetta sellaiseksi mitä se vielä hetki sitten oli. Haluan pitää kiinni paskasta huumorista joka auttaa jaksamaan arjessa. Haluan olla se isä ja kumppani joka nauraa ja hymyilee. Haluan olla sellainen kumppani, jolle on helppo tulla puhumaan asioista ja jonka kainaloon voi käpertyä itkemään kun vitutuskäyrä nousee infernaaliselle tasolle. Haluan olla oma itseni, vaikka joskus olisikin helvetin rankkaa. Olkaa tekin ja pitäkää positiiviset fiilikset aina korkeimmalla, vaikka kuinka kiireistä ja rankkaa olikin. Aivan liian moni luovuttaa ilman kunnon keskustelua. Älkää te olko niitä. 


-Iskä

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ero vauvavuoden aikana

Rakastuin toiseen!

Tervetuloa meidän blogiin!