Skidit lyövät vyön alle!

 Lapsen ensimmäiset vuodet ovat aivan ihania. Tuo pieni pallero vain katselee sinua suurilla kirkkailla silmillään ihailevasti ja on täysin riippuvainen sinusta. Tunnet olosi tärkeäksi ja rakastetuksi. Vaihtelet vaippaa, syötät ja kylvetät. Myöhemmin kuljet perässä ja vahdit kun pikkuinen yrittää availla laatikoita ja tutkia suurta maailmaa, eli teidän olohuonettanne. Kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tuo ihana pikku pallero tulee siihen pisteeseen elämässään, että hän ei olekaan enää ihan niin pieni, eikä ihan niin pallero. Hänestä tulee yksilöllisempi ja hän alkaa kehittämään omaa luonnettaan. Siihen kuuluu paljon positiivisia asioita, mutta siihen kuuluu myös paljon negatiivisia asioita, kuten esimerkiksi joissakin tapauksissa vanhempia vastaan hyökkääminen ja rajojen koettelu. Silloin siitä kuuluisasta kärsivällisyyden harjoittamisesta on todella paljon hyötyä, sillä lapsien hyökkäyksissä ei ole sääntöjä. Sieltä tulee iskua niskaan ja vyön alle (siis kuvallisesti ei sentään ihan oikeasti hakata munille ja niskaan) säälimättä. 

 


Rakastan lapsiani todella paljon eikä tekstin tarkoitus missään nimessä ole tylyttää lapsia. Lapset ovat lapsia ja heidän tekonsa ja sanansa kuuluvat normaaliin kehityskaareen. Vanhemmuuteen ei kuitenkaan ole minkäänlaista oppikirjaa, joten tällä tekstillä tuon esiin hieman niitä hetkiä vanhemmuuden matkalla kun kaikki ei mene ihan kuten Strömssössä. Lapset kun ihan oikeasti osaavat lukea sinua ja huomaavat ne asiat millä sinut saa hermostumaan / järkyttymään. Lapset myös joskus ihan oikeasti haluavatkin saada sinut hermostumaan. Se on ihan normaalia eikä sitä tule pelästyä. Kaikkein paras olisi kun pystyisi nostamaan itsensä sen yläpuolelle ja pysymään täysin Zen-tilassa ja ratkomaan asian rationaalisesti järjellä ja viilipyttynä. Ihan kuten kaikissa kasvatusoppaissa, eli niinhän me kaikki teemme! Eihän kukaan meistä vanhemmista ole koskaan menettänyt malttiaan lasten kanssa tai korottanut ääntään. No okei siis ihan oikeasti väitän, että aika moni vanhemmista on joskus joutunut alentumaan lapsen tasolle ja ottanut yhteen lapsensa kanssa. Se ei kuitenkaan ole se ideaali tilanne.

 


Esimerkiksi oma esikoiseni on joskus ihan suoraan sanottuna kuin pieni demonilapsi. Aivan satunnaisesti hän vain herää aivan täysin väärällä jalalla sängystä ja niinä päivinä ihan kaikki on pyllystä. Vaikka keksisit mitä kivaa ja yrittäisit mielummin palkitsemisen avulla piristää mieltä, kuin sen ikuisen nipottamisen ei mistään vain ole hyötyä. Nuori herra alkaa jossain vaiheessa huomaamaan, että iskällä ei taidakaan nyt hermo kestää tätä päivää ja silloin hyökkäys alkaa vieläkin kovempaa. Sotakirjojen neuvo: Älä näytä vastustajille heikkouttasi, toimii vallan mainiosti tässä asiayhteydessä. Tuolloin poika alkaa käyttämään kovia panoksia: ”Mä en tykkää olla täällä, vaan haluan olla äitillä” , ”Täällä on aina ihan tylsää” ja muita vastaavia ihania lauseita. Poika tietää , että olemme täällä tehneet hurjan duunin sen eteen, että kaikilla on kiva olla, joten siinä on helppo naru mistä vetää, jotta saa varmasti iskälle pahan mielen. Yleensä noina päivinä kun ollaan kiivetty mökömökö-puuhun ja heitellään sieltä toisia kävyillä, niin pojat riitaantuvat myös keskenään paljon helpommin ihan kaikista pikku jutuista. Sekään ei tietenkään sitä kaikkien yhteisoloa missään nimessä helpota, kun joudut pukeutumaan rauhanturvaajan univormuun kahdentoista minuutin välein.

 



Osaa toki myös perheen äidin esikoinen antaa kovan vastuksen, ehkä jopa vielä kovemman koska hän osaa ja uskaltaa hyökätä molempia vanhempia vastaan. Tämä tietysti on myös samalla positiivinen asia, koska se kertoo siitä, että olen hänen elämässään luotettava henkilö ja siitä olen otettu. Monesti huomaan kotiin töistä tullessa, että nyt on vuorostaan herra M:llä ollut se päivä. Siis juuri se tuomiopäivä, jolloin isketään täysillä kimppuun. Huomaan sen siitä pakokauhuisesta katseesta, jonka rakkaani antaa minulle kun avaan ulko-oven. Nuo silmät huutavat : Auta! Tiedän jo tässä vaiheessa, että koko päivä kotona on ollut yhtä kamppailua ja tiedän myös kuinka rankkoja ne päivät ovat kun samalla täytyy myös pitää huolta vauvasta ja hänen tarpeistaan. Niinpä useasti tuolloin taistelupari vaihtuu minuksi, kun yritän saada tilanteen laukeamaan tai tehtyä pienen ”kurinpalautuksen” ja pyytää kaveria pyytämään anteeksi äidiltään. Tuolloin saan kuulla näitä mieltäylentäviä lauseita: ”Haluan olla vaan äitin kaa, ku se on sua paljon kivempi” , ”Haluan toisen isin” , ”Sä ärsytät mua” ja kaikkea muuta ihanaa.


Nämä täydelliset ihmiset ja vanhemmat, jotka kirjoittavat näitä oppaita lastenkasvatuksesta tietenkään eivät koskaan menetä malttiaan. Heidän pierunsakin tuoksuvat ruusuöljyltä ja lastenhoidon ohessa he kirjoittavat bestsellereitä samalla kun valmistuvat tohtorin tutkintoon. Arkielämässä ja oikeiden perheiden elämässä asiat eivät kuitenkaan mene aina näin, mutta ihan oikeasti: Maailma ei todellakaan kaadu siihen jos uhmaikäinen lapsi kiukuttelee sinulle ja kertoo sinulle kuinka perseestä sinä olet. Oikeasti tuo lapsi ei edes tajua mitä hän sanoo. Hän vain haluaa sinulta huomiota ja tekee sen sillä tavalla mikä on helpoin. Saa sinut hermostumaan ja saa siten välitöntä huomiota. Olen itse viime aikoina oppinut todella paljon harjoittamaan kärsivällisyyttäni ja siten huomannut kuinka paljon ihan oikeasti oman pään kylmänä pitäminen helpottaa arkielämää. Ympärillä tapahtuvat asiatkaan eivät tunnu niin raskailta, kun otat vain oikean asenteen. Alkuun se vaatii pientä psyykkaamista, mutta pian jo huomaat että teillä kaikilla on paljon parempi olla. 

 


Netti ja sosiaalinen media ovat pullollaan glitteröintiä perhe-elämästä ja kuvia noista hehkuvista ja hymyilevistä perheistä meren rannalla. On kuitenkin ihan ok jos sinua vituttaa kerrostalokämpässä pyykkivuoren keskellä, kun lapset eivät tunnu kuuntelevan sanaakaan siitä mitä sinä sanot. Kannattaa kuitenkin muistaa, että teillä on se asunto missä olla perheen kanssa, sinulla on lapsia jotka uskaltavat näyttää sinulle tunteesi, sinä rakastat lapsiasi ja tiedät että he rakastavat sinua. Kaikesta löytyy aina se positiivinenkin puoli, mutta aina kaiken keskellä sitä ei vain muista. Elämä on paljon helpompaa kun ihan aina ei purista hampaitaan yhteen ja pysyy siinä myös hammaskiille parempana. Voimia kaikille teille, jotka kamppailette pikkusotureidenne kanssa. Rakkaudella ja kärsivällisyydellä kaikesta selviää! Nämä rakkaat pikkuihmiset eivät kauaa ole niin pieniä ihmisiä, joten kannattaa nauttia ihan jokaisesta vaiheesta heidän elämässään.


-Iskä


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ero vauvavuoden aikana

Rakastuin toiseen!

Tervetuloa meidän blogiin!