Nuijat netissä!

 


Tänään julkaisun aiheena on meidän lasten ja ylipäätään lasten Internetin käyttö ja ruudun tuijottaminen. Elämme kuitenkin vuotta 2021, joten älylaitteet ja Internet ovat jo täysin arkipäivää jopa alle kouluikäisillä lapsilla ainakin jossain muodossa. Toista se oli silloin kun itse olin ennen milleniumia heidän kanssaan saman ikäinen ja ammuskelin koiranputkella herneitä veljeni persposkiin. Katsellessa noiden pikkumiesten sormien sujuvaa liukumista kosketusnäytön ruudulla sitä tulee miettineeksi, että uupuuko heidän lapsuudestaan joitain asioita mitä itse pääsin kokemaan vai elinkö minä vaarallisen ja vastuuttoman lapsuuden kun he saavat turvallisen lapsuuden älylaitteiden ruudun tukemana. Päivänselvää on, että meidän lapsuutemme ovat erilaiset. Niinhän ne ovat aina kun sukupolvi vaihtuu toiseksi. Omassa lapsuudessani leikittiin kavereiden kanssa lumivuoren valloitusta ja heiteltiin vaahtosammuttimia lumikasan päältä, pelattiin omenasotaa, käytiin polkupyörillä kalassa lähijoella ja hypittiin ala-asteen katolta lumipenkkoihin. Kaikkea ei todellakaan järkevää. Omat lapset leikkivät turvallisesti lähipuistossa, katselevat Netflixistä moderneja korrekteja lastenohjelmia ja pelailevat älypuhelimillaan. Näyttää siltä että lasten on nykyaikana turvallisempaa elää. Eivät ainakaan tapa toisiaan heittelemällä heitä alas lumivuorilta, mutta menettävätkö he jotain?

 


Internetin yleistymisellä on maailmanlaajuisesti todella paljon positiivisia puolia ja Internet helpottaa meidän kaikkien elämäämme todella paljon. Monet nykyaikaiset palvelut toimivat pelkästään netin varassa enkä tässä kirjoituksessa halua mitenkään hyökätä Internettiä vastaan, sillä käytänhän sitä itsekin monella tavalla ja jo nuorena siihen tutustuinkin 512kt/s ”laajakaista” liittymällämme jolla lisäilin IRC-galleriaan kuvia ja pelailin Counter-Strikeä. Eihän tämä blogikaan olisi kenenkään luettavissa ilman tuota Internettiä. Nykyään kuitenkin Internet on aivan erilailla ihmisten ja varsinkin lasten saatavilla kuin ennen. Itse ollessani lapsi ei esimerkiksi ollut aivan niin helppoa katsoa telkkarista ihan mitä haluaa. Televisiosta tuli tiettyyn aikaan tietyt lastenohjelmat eli siis minun tapauksessani Prätkähiiret, Turtlesit ja Katuhait. Niitä odotettiin tai ne missattiin kun oltiin tekemässä jotain muuta. VHS-kasetti valikoimaa toki saattoi selailla, mutta aika nopeasti ne kaikki Disneyn-parhaat tuli katseltua kyllästymiseen saakka. Nykyään lapsilla on Netflixin ja muiden suoratoistopalveluiden valtavat valikoimat selattavana lastenohjelmista ja kaikki mitä tahdot katsoa on suoraan silmiesi edessä heti saatavilla. 

 


Tämä tietysti on helpompaa, mutta se ei välttämättä parhaalla mahdollisella tavalla opeta lapselle kärsivällisyyttä. Jos lapsi oppii että se mitä hän haluaa on tapahduttava välittömästi ei välttämättä ole pitkällä tähtäimellä hyvä asia. Toki en ole mikään lasten kehityspsykologian professori, vaan lähiössä asuva varastomies joten mistä minä mitään tietäisin. Kunhan heitän ajatuksia ilmoille. Onhan siinä puolensa, että on suurempi valikoima niitä lastenohjelmiakin eikä kaikki välttämättä ole surkeita. Vanhemmat tietysti voivat tukea kärsivällisyyden kehittämistä antamalla rajatun määrän päivään ruututunteja, vaikka se piirrettyjen katseleminen ja puhelimella pelailu olisikin helppo vaihtoehto tarjota lapselle aktiviteetiksi. Toki on myös hienoa huomata, että meillä ainakin yleensä lapset mielummin lähtevät ulos tekemään jotain kuin tuijottaisivat vain ruutua koko päivän ja olen kyllä sen verran vanhan liiton ukkeli että en edes antaisi koko päivää ruutua tuijottaa. Minähän olen pahemman luokan stalkkeri Googlen Family Linkin kanssa.


Olen itse saanut ensimmäisen matkapuhelimeni joskus alakoulun ensimmäisillä luokilla. Se oli joku Nokia, jonka mallia en enää muista. Kokoluokka oli sellainen mallia tiiliskivi. Sillä ei kuitenkaan voinut tehdä mitään muuta kuin soittaa tai lähettää tekstiviestejä. Onkin ollut huvittavaa käydä keskustelua lasten kanssa keskusteluja siitä minkälainen puhelin iskällä ja äitillä on ollut kun sillä ei voi katsoa videoita tai ottaa kuvia. Lapsille myös oli ihan uskomaton käsite se, että puhelimessa piti painaa näppäimiä eikä näytön kosketuksella ollut mitään funktiota ja kaikkein hulluin ajatus oli se että näytössä ei ollut värejä! Mitä se edes tarkoittaa? Meidän lapsemme saivat viime jouluna uudet älypuhelimet joulupukilta. Ihan täysin nykystandardeilla normaalit Samsungin älypuhelimet. Molemmat osaavat niillä ottaa kuvia, katsella videoita, pelailla pelejä ja ikävä kyllä käyttää Whatsappia. Whatsapin käyttö poikien kanssa on ihan kiva juttu. Varsinkin tuon toisen pojan kanssa, joka viettää viikot äitinsä luona. On myös ihan kiva saada silloin tällöin viesti töihin toiselta pojalta. Toki viimeisin viesti häneltä oli ääniviesti, jossa hän kysyi miksi olen niin lihava. Molempien viestittelyyn kuitenkin alkaa monesti menemään maku kolmannen sadan emoji-muurin jälkeen. Ehkä Whatsappia ei oltaisi vielä viisi ja kuusi vuotiaille tarvittu, mutta siitä en voi syyttää kuin itseäni. 

 


Olen myös saanut aivan täyden ähkyn Pokemon Go-pelistä. Se on aivan joka päiväistä. Tunnistan enemmän Pokemoneja nyt lähes 30-vuotiaana, kuin omassa lapsuudessani. Enkä välttämättä haluaisi. Kuitenkin tuon Pokemon Go-pelin olen itse pojille ladannut ja sitä opettanut käyttämään. Enkä tietenkään poikia kiellä sitä pelaamasta. Se on viihdyttävä peli ja rohkaisee jopa ulkoiluun. Ihan kiva appi siis.


Älylaitteiden ja suoratoistojen maailmassa kuitenkin itse olen hieman huolissani lasten mielikuvituksen kehittymisestä. Kaikki on koko ajan saatavilla, eikä mitään tarvitse odottaa. Edes leluja ei tarvittaisi jos antaisimme rajattoman määrän ruutuaikaa. Pojat viihtyisivät varmasti puhelinpeliensä parissa vaikka koko päivän jos tähän lupa annettaisiin. Muistan itse keksineeni mitä innovatiivisimpia leikkejä lapsuudessani, koska mitään älylaitteita ei ollut ja tietokone oli kotona yleisissä tiloissa kaikkien käytettävissä hyvin rajatun ajan päivästä. Nyt netti on kuitenkin koko ajan läsnä, joten tappaako se lastemme mielikuvitusta? Toki tässä on kääntöpuolena se kuinka ihmiset puhuvat siitä että perheet eivät ole enään tekemisissä toistensa kanssa, koska naamat ovat aina laitteiden ruuduissa kiinni. Kuitenkin silloin aikanaan muistan itsekin lapsuudestani kuinka äitini luki kirjaa sohvalla, isä selaili Keltainen Pörssi-lehteä, sisarukset leikkivät omia leikkejään ja minä katselin televisiota. En tiedä ollaanko siinä sitten kuitenkaan yhtään sen enempää läsnä kuin nykyään sohvalla istuessa ja älylaitteita tuijotellessa.

 


Sosiaaliset taidot ovat toinen asia mistä olen tulevaisuudessa huolissani. Meidän vanhemmat lapsemme ovat onneksi sosiaalisesti taitavia ja löytävät ulkona aina leikkikavereita, mutta miten on nuorimmaisen laita ja miten nykyinen teknologian kehitys tulee vaikuttamaan muutenkin tulevaisuudessa sosiaalisten suhteiden luomiseen. Olen itse ainakin pyrkinyt rohkaisemaan lapsiamme menemään ulos leikkimään ja sosialisoitumaan. Olen myös yrittänyt itse tehdä lasten kanssa ulkona. Ainakin vielä he nauttivat ulkoilusta, pyöräilystä ja ulkoleikeistä mutta miten on asian laita kun heistä tulee vielä hieman vanhempia? Viekö Internet voiton sosiaalisesta tekemisestä. Kuinka lapset hankkivat tulevaisuudessa ystäviä, jos lähes kaikki toiminta tapahtuu Internetissä? Ne ovat mielenkiintoisia kysymyksiä ja kai niihin voi vain aika vastata, mutta me ainakin pyrimme kotikasvatuksella tarjoamaan lapsille mahdollisuuden myös ulkoleikkeihin ja rohkaisemme tutustumaan uusiin ystäviin. 

 

Ps. Tämän julkaisun kuvista vastasi normaalista poiketen Iskä, koska Äitillä on myös ihan oikeaa ja järkevää tekemistä, joten hän ei tällä kertaa osallistunut kuviin ja sen kyllä huomaa. Pahoittelut siitä.


-Iskä

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ero vauvavuoden aikana

Tervetuloa meidän blogiin!

Rakastuin toiseen!