Maailman rakkain taistelupari

 


Viime julkaisussa kerroin siitä minkälaisia päivät pahimmillaan voivat olla noiden kahden isomman veijarin kanssa, mutta tietenkään arkemme ei ole jatkuvasti sellaista vääntämistä ja taistelemista. Elämään mahtuu paljon sellaisia päiviä kun tuntee olonsa todella ylpeäksi siitä, että on näiden veijareiden isä ja sitten tietysti on niitä ihan normaaleja päivä kun arki matelee eteenpäin ja ehtii pysähtymään miettimään hieman paremmin elämää näiden veikkosten kanssa. Kuten nyt kirjoittaessani tätä tekstiä: Makaan sängyllä läppäri sylissäni, vauva nukkuu viereisessä pinnasängyssä ja pojat katselevat lastenohjelmia kaikessa hiljaisuudessa. Kaunotar on juuri lähtenyt ostoksille. Pieni pysähdyshetki ja päätinkin nyt ottaa asiakseni kirjoittaa hieman myös niistä positiivisista puolista mitä isommat pojat ovat tuoneet toistensa elämään. 

 


Kun muutin yhteen rakkaani kanssa tänne Tampereelle hyvin nopeasti myös J alkoi viettämään viikonloput kanssamme. Viime tekstissä kerroin negatiivista puolista siitä kun lapset ovat samanikäisiä ja pitävät samoista asioita, mutta siinä on myös todella paljon hyviä puolia kun kaverit ovat niin lähellä toistensa ikää. Alusta asti he löysivät yhteisen sävelen leikeissään. Hyvinä päivinä he saattavat olla täysin uppoutuneina leikkeihinsä tuntikausia ja kuten me kaikki tiedämme leikki on lasten työtä. Leikit tukevat lasten motorista kehitystä, kielellistä kehitystä ja mielikuvitusta. Meilläkin kun on kolme lasta ja yksi pieni vaippaikäinen niin ei ihan jatkuvasti vain pysty istumaan poikien kanssa leikkimässä tai pelaamassa lautapelejä, joten on aivan loistava asia että pojat viihtyvät todella hyvin myös vain toistensa seurassa. Nykyään kun älylaitteet ovat tulleet niin suureksi osaksi ihmisten arkea niin olisi todella helppoa antaa lapselle vain älylaite käteen siksi aikaa kun tekee ruokaa tai hoitaa vauvaa. En tietenkään tuomitse ketään joka turvautuu älylaitteiden apuun. Teen sitä itsekin toisinaan, mutta meidän perheessämme harvemmin tarvitsee siihen turvautua koska pojat saavat seuraa niin paljon toisistaan. Siten he saavat toisistaan valtavasti tukea omaan kehitykseensä.


Tietenkin on niitä vähemmän kehittäviä hetkiä kun he juoksevat ympäri asuntoa ja huutavat kuin päättömät kanat, mutta sekin kuuluu lapsuuteen. Lapset saavat olla myös lapsia. Tuon ikäisten poikien kanssa riidoilta ei tietenkään voi välttyä ja kun molemmat kehittävät omaa luonnettaan ovat ne riitatilanteetkin joskus hyvästä. Toki on sellaisiakin riitoja joiden synnystä ei voi olla kuin hämillään. Esimerkiksi keittiön pöydällä olevasta roskasta olemme joutuneet käymään pitkän keskustelun, koska jostain syystä mitä en vielä pysty pienillä iskän aivoillani ymmärtämään he molemmat halusivat sen roskan. Riitelytilanteet ovat kuitenkin ihan normaaleja kehitykseen kuuluvia tilanteita, joissa lapset haastavat toisensa tai vanhemman erimielisyyksistä johtuen tai ihan vain selviytymisvaiston aktivoitumisesta johtuen. Niitä ei tarvitse pelätä ja niistä voi oppia myös todella paljon, sekä vanhempi että lapset. Näitä tilanteita läpikäydessä lapset voivat keskenään tai aikuisen opastuksella oppia toisten kunnioitusta, empatiaa, rajoja ja sitä kaikkein tärkeintä eli itsehillintää. Sitä olisi allekirjoittaneella vielä melkein kolmenkymmenen vuodenkin jälkeen opittavana. 

 


Pojat siis ystävyyden lisäksi toimivat toisilleen mitä mainioimpana vertaistukena ja opettajana. Ystävyys on kuitenkin heillä ollut ihan alusta asti kantavana voimana. Oli hienoa seurata kuinka avoimia poikamme ovat, koska heti ensimmäisistä kerroista lähtien he ottivat toisensa todella hyvin vastaan ja leikit lähtivät käyntiin. Vaikka he osaavat ottaa toistensa kanssa todella kovasti yhteen, osaavat he myös unohtaa turhat riitatilanteet ja jatkaa leikkejä. Toisinaan he saattavat toivoa toisilleen vaikka mitä ikävää ja olla kateellisia vaikka mistä aikuiselle järjettömästä asiasta, mutta todellisuudessa he ovat toistensa parhaat ystävät. He ovat sen ihan itsekin kertoneet monesti. Varsinkin niinä päivinä kun he ovat erillään, koska lomia lukuunottamatta he kuitenkin arkipäivät yleensä viettävät erillään. J:n ollessa äitinsä luona. Silloin heilläkin on sitä rauhoittumisen aikaa ja ymmärtävät kuinka tärkeä se toinen kaveri on. Monesti silloin myös alkaa sen toisen tyypin ikävöinti ja vaikka ikävä ei olekaan kiva tunne kertoo se siitä että toisesta välittää kun häntä ikävöi. 

 


Toisinaan näiden mestareiden kanssa on hauska seurata sitä kuinka esimerkiksi juuri ennen kuin lähden kuskaamaan J:tä kohti Kankaanpäätä on heillä saattanut olla riitatilanne M:än kanssa, mutta jo 15minuutin päästä autossa hän kertoo kuinka hänen tulee ikävä leikkejä hänen kanssaan. Sama toistuu myös täällä kotona kun M kertoo äidilleen kuinka hänen on nyt jo ikävä kaveriaan. Ikävä tilanteissa pojille joulupukin tuomat puhelimet ovat myös olleet avuksi. Voin kertoa että viikon aikana liikkuu ihan muutama emoji sekä ääniviesti poikien puhelinten välillä. Pojat myös halutessaan osaavat olla todella ymmärtäväisiä toisiaan kohtaan ja osaavat tehdä toisen olon myös hyväksi jos näkevät että nyt on paha mieli jostain. Silloin kun toisella on oikeasti todella paha mieli he antavat tilaa eivätkä pahenna tilannetta (vaikka tilanne alunperin olisikin sen toisen osapuolen aiheuttama). On ollut ilo seurata sitä kuinka pojat ovat toistensa kanssa kasvaneet parin viime vuoden aikana ja kehittyneet huimin harppauksin eteenpäin. Vaikka näiden veijareiden kanssa saakin vääntää ja opetella kärsivällisyyttä on se kaikki sen arvoista kun näkee vierestä miten pojat rinta rinnan kasvavat. He ovat maailman rakkain taistelupari meille.


-Iskä

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Tervetuloa meidän blogiin!

Ero vauvavuoden aikana

Meidän tarina "lyhyesti"